Ah! Se on syyskuu, ja viime kirjoitukseni oli kai jossain elokuun aikaan - toivottavasti niinkin myöhäisenä ajankohtana. En tullut katsoneeksi, hajamielinen tonttu-ukko kun olen. Pitänee yrittää edes tällaista kerran kuussa -tahtia ylläpitää kun on kerran blogin erehtynyt aloittamaan.

Mutta niin. Syksy on taas täällä. Illat pimenevät, ilmat kylmenevät. Vaikka pimeys osaa synkistääkin mielen, niin sitä kauniimmalta näyttää valo pimeyden keskellä, mustaan veteen heijastuvat kaupungin valot, tai sillalta nähty kuunsilta. Huomasin että siitä on pieni ikuisuus kun olen nähnyt kuunsillan veden päällä. Se muistutti minulle, että aina liikuskellessa pitää pitää silmät auki kauneuden varalle. Sitä löytyy yllättävistä suunnista.

---

Jälkihuomautus: Todellakin, viimeisin kirjoitus ennen tätä oli heinäkuun puolivälistä! Nyt on aika ryhdistäytyä, teitä tulevia lukijoitakin ajatellen. Tuskinpa puutarhaani on nimittäin tätä kirjoittaessa vielä kukaan löytänyt..

Illan tullen varjot valtaavat puutarhan. Mielenkiintoista on, että useimmiten sitä on taipuvainen kuvittelemaan noiden varjojen kätköön jotain uhkaavaa. Ei siellä hiivi söpö siili, vaan jokin peto.

Onkohan tämä evoluution tulosta? Yöllä näköaistimme ei ole parhaimmillaan, etu siirtyy yöeläimille. Esi-isillemme yö toden totta oli uhkia täynnä. Kaipa se on mahdollista että pimeän herättämä levottomuus olisi upotettu soluihimme.

Maailmassa monta on kummallista asiaa, alkaen oman mielemme liikkeistä...

Näin käy kun tontturukka altistuu liialle helteelle puutarhassaan. Se saa outoja ideoita, kuten esimerkiksi blogin luomisen.